Luin eilen tekstin otsikolla: “Mitä tekee sixpackillä, jos mieli ei voi hyvin?”. Teksti herätti minussa monenlaisia fiiliksiä. Se sai minut funtsimaan asioita ja halusin jakaa niitä myös täällä blogissani.
Tekstiin oli haastateltu fitness-urheilija Maija Ahosta. Maija oli oivaltanut, ettei onnea voi rakentaa timmin kropan varaan. Oivallus auttoi entistä pakkotreenaajaa löytämään liikkumisen ilon ja luopumaan pakkotreenaamisesta ja oman kropan aliarvioimisesta.
Tässä kolmen kappaleen verran otteita tuosta lukemastani tekstistä.
“Olin koko ajan nälkäinen ja pahalla tuulella. Portaita noustessa pyörrytti, ja tarvitsin väsymykseeni kahdet päiväunet. Silti julkaisin itsestäni Instagramissa energisiä treenikuvia. Vaikka olin alkanut inhota salilla käymistä, nautin siitä, että minua kutsuttiin fitness-Maijaksi.”
”Tunsin onnistuneeni, kun joku huomasi, että reiteni ovat kaventuneet tai ojentajani on alkanut erottua. Se ei kuitenkaan tehnyt minua tyytyväiseksi vaan heitti bensaa liekkeihin: minähän näytän, kuinka paljon ojentajani näkyy kuukauden päästä! En ole koskaan viettänyt niin paljon aikaa peilin edessä, ja kännykkäni oli täynnä kuvia hauiksestani ja pepustani.”
”Mitä enemmän itseäni tarkkailin, sitä enemmän kehonkuvani vääristyi. Ainoa muistoni finessmallifinaalista on pettymys. Olin paremmassa kunnossa kuin ikinä, mutta en kelvannut itselleni. Ajattelin vain sitä, että olin kilpailijoista ainoa, jonka vatsalihakset eivät piirtyneet täydellisesti esiin.”
Rehellisesti sanottuna tämä teksti sai minut hieman surulliseksi. Jollain tavoin se kuvaa hyvin sitä tilannetta, jossa monet nuoret ja vanhemmatkin ovat tuntemuksineen. Suhtautuvat omaan kroppaansa tyytymättömästi, vaikka aidosti tilanne olisi jotain täysin muuta. Miten ympäristö nykypäivänä ihannoi tuloksia, timmiä vartaloa ja aktiivisuutta – ja sitä kautta asetamme myös itsellemme kohtuuttomia tavoitteita ja päämääriä niihin ajoittain väkisinkin pyrkien.
Jollain tavoin tunnistan Maijan tarinasta myös itseni ollessani nuori lukioikäinen. Tuolloin harrastin suunnistusta ja juoksua kilpaa ja treenasin tavoitteellisesti kohti parempia tuloksia. Toisinaan myös pakotin itseni lenkille, vaikka väsymys painoi päälle ja treenitunnit viikolta oli jo ”kerätty”. Kestävyysurheilussa on myös etua hoikasta vartalosta. Olen kerran jos toisenkin kuullut suunnistajien ja juoksijoidenkin keskuudessa heitettävän huulta naisten painon ja tulosten korrelaatiosta ”Naiset voi laittaa juoksutuloksissa järjestykseen rasvaprosentin mukaan.” Lausahdus pitää siinä määrin paikkansa, että lihaksikas ja tukeva ei vaan mitenkään voi pärjätä hoikalle kestävyysjuoksijalle, vaikka kuinka paljon treenaisi. Muuta hyvää tai totta tuollaisessa huulen heitossa ei sitten olekaan. Onhan tuollainen lausahdus niin viivasuora yleistys, ettei soisi sellaista ainakaan nuoren treenaajan korviin kantautuvan.
Kaiken, ihan kaiken pitäisi kuitenkin kummuta omasta sisäisestä motivaatiosta, urheilun ilosta, itsensä haastamisesta, positiivisuudesta, tavoitteiden saavuttamisesta ja sitä kautta kehittymisestä ja tyytyväisyydestä omaan vartaloon. Kun mieli ja kroppa ovat tasapainossa, voi saavuttaa myös tuloksia.
Jaan itse lähes päivittäin Instagrammissani treenikuvia, juoksukuvia, motivaatiokuvia. Innostan seuraajiani liikkumaan ja haluan jakaa positiivista kuvaa urheilusta. Haluan jakaa ajatuksiani terveelliseen elämäntapaa liittyen – niin että maalaisjärki ja hyvä mieli pidetään hommassa mukana. Miksi sitten ylipäätään treenaan ja urheilen? Mitkä asiat minua motivoivat treenaamaan? En voi tietenkään kieltää, etteikö hyväkuntoinen vartalo, painonhallinta ja ulkoiset seikat olisi mielessäni jossain määrin. Silti PALJON suuremman painoarvon annan urheilun tuomalle hyvälle ololle, treenistä saaduille endorfiineille ja energialle. Parantuvat juoksutulokset ja itsensä haastaminen ovat toki myös yksi motivaation lähteeni, joka tulee kaupan päälle treenistä.
27 vuoden ikään olen kuitenkin oppinut kuuntelemaan omaa kehoani ja sitä mitä se minulle kertoo. Otan lepoa silloin kun siltä tuntuu. Ja mainittakoon että kilpa- ja huippu-urheilijat ovat asia erikseen, siellä onkin mentävä ajoittain hämärän rajamailla ja ronskisti oman mukavuusalueen ulkopuolelle, jotta kehittyy. Minä, kuten varmaan moni muukin siellä ruudun takana on kuntourheilija. Siinä tapauksessa – minun mielestäni ainakin – parhaimmat tulokset ja mielihyvän urheilusta saavuttaa kun tekee sitä mistä itse pitää, sen verran kuin tuntuu hyvältä ja nauttii urheilun tuomasta hyvästä olosta omia fiiliksiä kuunnellen. Ei puristeta sitä mailaa liikaa!
Näillä ajatuksilla haluan toivottaa ihan jokaiselle kivoja kesätreenejä, juoksulenkkejä kauniissa maisemissa tai iloisia hikitreenejä oman lajin parissa. Välissä on hyvä venytellä tai makoilla laiturilla kun siltä tuntuu. Ja omaa kroppaa pitää arvostaa ja olla siitä kiitollinen.
Aurinkoa, hyvää oloa ja armollisuutta omaa arvokasta kroppaa kohtaan!
-Hilla
Hyvin kirjoitettu Hilla!
Kiva kun kommentoit Juuli ja mukava kuulla, että jaat ajatukset. :) Ihanaa viikonloppua. <3
Kiitos Juuli! :)
Tosi hyvä postaus! Näin juuri, motivaation tulisi lähteä muista tekijöistä kuin siitä kehin muovaamisesta :). Itsellä urheilumotivaatio on löytynyt ihan uudella tavalla oman lajin löytymisen myötä :)
Elämää tangolla ja sen ympärillä
Ihana kuulla Anneli. :) Se on just niin, että kaikkein tärkeintä on urheilusta nauttiminen, hyvä olo ja niistä motivoituminen. Jos keho muokkautuu, niin se tulee sitten positiivisena sivutuotteena. Ihanaa päivää sinulle! <3