Voihan vatsatauti. Sellainen tuli sunnuntaina vieraaksi ja vieläkään ei ole lähtenyt, vaikka olemme antaneet jo muutaman kehoituksen lähteä. Jääräpäinen kaveri. Jätti jälkeensä kuumeen, jota nyt täällä podetaan. Sen aina ehtii unohtaa miltä 39,5 asteen kuume tuntuu. Eiliseltä se on vielä hyvin muistissani – voin kertoa ettei kovin hehkeältä.
Taisin kävellä vessaan seinistä kiinni pidellen, kun Daniel tokaisi: siinähän taitaa kävellä elävä zombie. Siltä se varmasti näytti.
Onneksi tänään kuume on jo laskenut reiluun 38, olen nukkunut pari vuorokautta putkeen vauva kainalossani ja syönyt mustikkakeittoa ja juonut Jaffaa. Sitä aitoa Hartwall Jaffaa. Hetki sitten Daniel lähti vauvan kanssa juoksemaan vaunulenkkiä.
Sillä aikaa minä tulin miettineeksi elämän erilaisuutta. Nyt vauvan syntymän jälkeen. Kuten otsikkokin kertoo. Vatsataudin rinnalla vähän syvällisempiä. Tai ehkä juuri siksi.
Mietin lähinnä vain sitä, kuinka elämämme onkaan muuttunut pienessä ajassa. Olemme saaneet elämäämme maailman ihanimman ihmeen, tyttäremme, jonka kehitystä on mahtavaa seurata päivä päivältä. Hän antaa päiviimme ihan erilaista sisältöä, hänen viereltään on parasta herätä uuteen aamuun. Kuunnella hänen unituhinaa iltaisin. Katsella hänen pieniä varpaita ja koskettaa pehmeää pienen pientä kättä. Nauraa hänen kanssaan ja ihmetellä uusia ilmeitä, joita hän esittelee meille. Ihailla hänen kasvuaan ja hyvää ruokahalua. Samalla olen ja olemme saaneet vanhemmuuden huolet, jotka kuuluvat samaan pakettiin. Yleensä elämässä on ne kaksi puolta.
Tämän asian huomasin erityisen hyvin eilen korkeassa kuumeessa, viisi viikkoisen vauvan kanssa. Hän tarvitsee minua jatkuvasti. Tuli huoli, että mitä jos oma vointini menee todella huonoksi ja en jaksaisi hoitaa vauvaa. Tai mitä jos vatsatauti tarttuu vauvaankin. Ehdin kuumehoureissani soittaa eilen sairaalaankin, sain sieltä hyvät ohjeet ja mielenrauhan.
En vain voinut sairastaa ja kääntää kylkeä sängyssä, vaikka rehellisesti niin olisi tehnyt mieli. En tosiaankaan voinut laittaa vauvan hoitoa sivuun ”sairasloman” takia. Äitiys on ympärivuorokautista, ihanaa todella, mutta myös silmiä avaavaa näin ensimmäistä kertaa äidiksi tulleena. Hän on kaikista arvokkainta, hänestä pidetään huolta, vaikka mikä olisi.
Elämä on siis muuttunut. Monessa muussakin mielessä toki. Eilen sitä jotenkin mietti enemmän. Onneksi meidän viisiviikkoinen on juuri alkanut hymyillä ja nauraa. Hän antoi minulle juuri leveän hymyn ennen lenkille lähtöä. Sillä on parantava voima, ihan varmasti. Ja onneksi hän on pysynyt terveenä kuin pukki, kuulemma imeväisillä ja vastasyntyneillä on vielä todella hyvä vastustuskyky ja saavat vasta-aineet tähänkin tautiin äidinmaidon mukana. :)
Ja näin tuoreena äitinä täytyy sanoa iso kiitos ihanalle tukijoukolle. Daniel on ollut viime päivät Jaffa-kuskina S-marketin ja kodin välillämme ja hoitanut vauvaa lähes kokonaan. Minä olen lähinnä pidellyt vauvaa kainalossani ja syöttänyt, miehillä kun ei edelleenkään niitä tissejä ole, joista maitoa tulisi. Ja siskoni tuli eilen illalla laittamaan ruokaa ja vietti aikaa pienen kanssa.
Onneksi tällaiset vatsataudit lähtevät yleensä yhtä nopeasti kuin tulevatkin. Sitten me nautitaan taas päivittäisistä vaunulenkeistä ja aletaan valmistella vähän joulua kotona. Ihania juttuja tiedossa siis. Iloista keskiviikko iltaa sinne kaikille erilaisille elämille!
-Hilla
Voi, kuinka kaunista tekstiä! Tsemppiä vatsataudin selättämiseen <3