Oi että, taidan olla vieläkin vähän runner’s high -fiiliksissä. Laitoin eilen illalla jalkoihini painot, jotta alkaisin laskeutua juoksun flow-tilasta takaisin kohti maata.
Kuten viime postauksessa kerroin, minulla oli suunnitelmissa mennä eilen Helsinki City O -kaupunkisuunnistustapahtumaan suunnistamaan viikonlopun pitkälenkki, mutta kuinkas siinä kävikään. Kilpailun lähtö olisi tapahtunut klo 10:00 aamulla, mutta ennen yhdeksää makasin vielä sängyssä ja tein päätöksen, etten jaksa lähteä. Matkoihinkin olisi mennyt jo reilusti yli tunti yhteensä ja sen päälle itse kisa ja vaatteiden vaihdot ynnä muut. Jokseenkin harmitti jättää kisa väliin, mutta tein siinä sängyssä päätöksen, että käytän tuon ajan vähän tehokkaammmin. (Kotiovelta juoksemaan lähteminen on siin mielessä tehokasta.)
Daniel lupasi aamupäivällä lähteä vauvan kanssa juoksulenkille, jotta minä saisin mennä pitkästä aikaa yksin juoksemaan. Olin siitä niin innoissani, että aloin jo hieman miettiä pidempää lenkkiä mielessäni. Söin aamupalan, join aamukahvin ja puin juoksuvaatteet päälleni. Tein juomareppuun mukaani puoli litraa urheilujuomaa, jotta jaksaisin juosta pidemmänkin lenkin, jos juoksu lähtisi kulkemaan.
Olen oppinut kuulostelemaan omaa kroppaani aika hyvin. Siihen on varmasti vaikuttanut urheilu ja myös raskaus vahvisti sitä taitoa entisestään. Tunnen usein jo lenkin ensimmäisten kilometrien aikana, että onko tänään ns. hyvä vai huono juoksupäivä. Että kulkeeko vai ei.
Eilen tunsin, että nyt kulkee. Urheilun osalta oli ollut sopivasti pari lepopäivää, joten olin täynnä energiaa ja jalat tuntuivat kevyiltä.
Juoksin Vantaanjoen vartta pohjoiseen Tammiston suuntaan ja kilometrejä kertyi kelloon lisää huomaamatta. Olin omissa ajatuksissa, hengästytti ja hikoilutti, mutta samalla tuntui niin hyvältä. Pitkästä aikaa. Olin ajatellut juosta puolitoista tuntia, mutta 15 kilometrin kohdalla tunne oli vielä niin hyvä, että päätin kokeilla puolimaratonin juoksemista.
”Olenhan ilmoittautunut Helsinki City Runille kuukauden päästä, joten pitäähän minun tietää miten jaksan pidempiä matkoja juosta,” ajattelin. 19 kilometrin kohdalla pitkä lenkki alkoi tuntui pitkältä ja uudet lenkkaritkin alkoivat vähän hiertää toiseen jalkaan. Siinä vaiheessa kuitenkin päätin, että juoksen vielä pari kilometriä, jotta saan puolimaratonin täyteen.
Ja voi sitä tunnetta, kun olin takaisin kotinurkilla ja sykemittarin kelloon pyörähti 21 kilometriä täyteen. Olin väsynyt, mutta onnellinen ja naama kuin Naantalin auringolla. Suunpielet ylöspäin ja kropassa virtasi endorfiinit. Tulin kotiin ja mätkähdin makaamaan eteisen lattialle. Mieheni kysyi, että taisi olla hyvä lenkki. Vastasin ilosta kiljuen, että joo, paras pitkää aikaan.
Pitkään aikaa tarkoittaa oikeasti pitkää aikaa. Viimeksi juoksin pitkän lenkin, eli noin 20 kilometriä joskus yli vuosi sitten alkuraskaudessa. Viime vuonna tähän aikaa raskausvatsa alkoi olla jo sen verran tuntuva, että en enää halunnut tehdä pitkiä lenkkejä, myös aamupahoinvointia oli minulla sen verran, ettei pitkät juoksulenkit enää maittaneet.
Synnytyksestä on kulunut kohta puoli vuotta, viimeisestä pitkiksestä yli vuosi. Olin jo ehtinyt jokseenkin unohtaa, miltä tuo olo tuntuu pidemmän juoksulenkin jälkeen. Nyt muistan sen taas, kuplivaa iloa ja hyvän olon tunnetta, fyysisen väsymyksen ja kestävyysurheilun voittajafiilistä, sopiva sekoitus niitä kaikkia.
Täältä tullaan HCR, nyt tiedän, että jaksan toukokuun alussa puolimaratonin juosta. Eilen aikaa siihen matkaan meni 2 tuntia ja 1 minuutti. Tavoitteeksi olen ajatellut alittaa kahden tunnin rajapyykin, ja eilisen juoksun perusteella sellainen tavoite on hyvinkin realistinen.
Ja oikeastaan, aikatavoite on toissijainen, pääasia on nautinto ja yleensäkin se, että tämä on taas mahdollista. Vuoden tauon jälkeen. :)
-Hilla
Aaaaah, ihanaaaa!! <3 Tiedän niiiiiiin hyvin tuon mahtavan fiiliksen ja ihan huippua, että sait sen taas pitkästä aikaa kokea!! :) <3