Olin tänään aamupäivällä juoksemassa äitini kanssa metsäpoluilla. Lenkkipoluilla keskusteluaiheet menevät silloin tällöin syvällisempiin pohdintoihin. Saatamme äitini kanssa juosta pari kilsaa kaikessa hiljaisuudessa, molemmat omissa ajatuksissamme. Sitten jossain vaiheessa toinen meistä sanoo hiljaisuuden jälkeen jonkun ajatuksen, jota on omissa ajatuksissaan pohtinut. Tällaisista tilanteista on saanut alkunsa moni hyvä keskustelu, joita lähdemme sen jälkeen yhdessä pohtimaan. Urheilun lomassa on tullut juteltua milloin mistäkin.
Tänään keskustelu polveili muutamien mutkien kautta arjen onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen. Juttelimme muun muassa siitä, millaista vanhempieni arki on ollut pari vuosikymmentä sitten, kun he olivat nuoria perheen perustajia ja asuntovelallisia, ja millaista arkea he ja me elämme nykyään. Emme lähteneet arvottamaan sitä, milloin asiat ovat olleet tai ovat paremmin, mutta totesimme yhteen ääneen sen, että jollain tavalla ennen oli helpompi olla tyytyväinen vähempään.
Tavallinen, tasainen arki oli ennen somemaailmaa jollain tavalla enemmän arvossaan. Oli kenties helpompi olla tyytyväinen siihen, mitä itsellä jo oli. Kaiken aikaa ympärille ei tarjoiltu uusia kuvia, mahdollisuuksia ja informaatiota jostain ”mitä minulla ei vielä ole”.
Sosiaalinen media yleisesti keskittyy nykypäivänä jakamaan lähinnä niitä positiivisia asioita kunkin ihmisen elämästä, mikä on erittäin hyvä asia. Hyvä kasvattaa hyvää ja niin sen pitää mennäkin! Kääntöpuolena siinä on kuitenkin se, että ihmisten omat ongelmat saattavat alkaa tuntua suurilta, kun katselee vain muiden onnellista elämää ympärillä, jos oma elämä ei sillä samalla hetkellä tarjoile parastaan.
Esimerkiksi ennen opiskelijaelämää oli helpompi elää pienellä budjetilla, mutta nykypäivänä rahaa pitäisi olla opiskelijaelämän lisäksi matkusteluun, tietynlaiseen ulkoasuun, brunsseihin ja illanviettoihin. En tiedä osaanko selittää tätä auki oikealla tavalla, mutta ehkä saatte kiinni mitä ajan takaa.
Sosiaalisella medialla on saattanut olla vaikutusta siihen, että nykyään ”elämän luksus” on tullut lähemmäksi jokaisen ihmisen elämää. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi somesta huippubloggaajat, jotka lentävät harvasen viikko ympäri maailmaa matkoillaan, Instagram-tähti esittelee uusia vaate- ja kosmetiikkaostoksiaan tasaisin väliajoin ja ruokabloggaaja pyöräyttää joka toinen päivä täydellisen kakun tai illallisen Instagram-feediin.
Siinä omat Tallinnan laivamatkat, kauhtuneet vanhat farkut ja hieman kovat, itseleivotut korvapuustit saattavat helposti tuntua surkealta, pieneltä ja mitättömältä. Ajatukset harhauttavat ja vievät ihmistä illuusioon, että monella muulla asiat olisivat minua paremmin. Mutta näinhän ei ole.
Jokainen on oman arkensa sankari.
Sinä olet oman arkesi sankari. Olen vahvasti sitä mieltä.
Elämä ei ole jatkuvasti ruusuilla tanssia, vaan useimmiten se on sitä arkea, josta ilotulitus ja brunssien shamppanjakuplat ovat kaukana. Siitä huolimatta elämä voi olla hyvinkin onnellista, siitä voi oppia nauttimaan jopa enemmän, kun ympärillä onkin vähemmän luksusta tai mammonaa.
Minusta arki ei todellakaan ole negatiivinen sana, vaikka usein vastakkain laitetaan arki ja juhla. Mitäpä, jos puhuisimmekin arjen juhlasta. Arki, jota ei tarvitsisi lähteä pakoon koskaan.
Tällaisten blogitekstien kirjoittaminen vähän hirvittää itseänikin, sillä en halua kuulostaa sellaiselta niuhottajalta. En todellakaan yritä tässä kertoa, miten sinun pitäisi elää. Pohdin vain ääneen sitä, että ”tylsä ja tavallinen” arki on erittäin ihanaa, jos asian haluaa nähdä niin. Suurimmalla osalla suomalaisista ihmisistä elämä on suurimmaksi osaksi kuitenkin sitä arkea, joten kyllä siitä kannattaisi pitää.
Olen itse huomannut sen, että kun oppii näkemään oman arkensa hyvät puolet, niin elämä tuntuu silloin onnekkaalta. Ei se todellakaan mikään helppo taito aina ole, mutta sitä voi opetella. Mikä mun elämässä on hyvin? Mistä olen kiitollinen? Osaanko nähdä minulle onnea, arvoa ja voimavaroja tuottavat asiat ympärilläni?
Ne omat Tallinan-matkat, hyvin istuvat vanhat farkut ja itseleivotut (joskus kovat) korvapuustit tekevät meistä loppujen lopuksi kaikista onnellisimpia! Kunhan uskalletaan olla just sitä, mitä oikeasti ollaan. Keskittyä niihin asioihin, jotka itselle tuovat hyvää mieltä. <3
-Hilla
Kuinka oikeassa oletkaan. Ihana kirjoitus. Kommentoin ensimmäistä kertaa enkä usko että tulevaisuudessakaan valitettavasti ehdin juuri kommentoimaan ( kaksi alle 3v.lasta – ymmärtänet) mutta halusin tulla kertomaan että pidän todella paljon blogistasi, maanläheisyydestäsi, tavastasi kirjoittaa, kuvistasi ja odotan postauksiasi aina innolla. Kiitos siis päivien piirtämisestä ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
Moikka Heini ja kiitos kommentistasi! Ihana kun jätit sen ja jaoit ajatuksesi. Nyt tiedän, että olet siellä, vaikket kiireiltäsi ehtisikään kommentoimaan. Kaikkea hyvää teidänkin perheelle ja aurinkoisia kevätpäiviä, vaikka tänään vielä lunta tuleekin. :) /Hilla
Täysin samaa olen pohtinut itsekin viime aikoina. Tuntuu että niin monet elävät OlisKiva, SittenKun-elämää jossa fokus on koko aika siinä mitä puuttuu, ei siinä mitä jo on. Tekisikö ne OlisKiva-asiat loppupeleissä onnelliseksi? Sehän muuttuisi arjeksi, omaksi tavalliseksi elämäksi, jos joka viikko voisi käydä hienommassa ravintolassa syömässä, valita ruotsinristeilylle sviitin tavallisen b-luokan hytin sijaan ja päivittää vaatekaappia jatkuvasti. Alkaisiko se tuntua pidemmällä tähtäimellä tylsäksi ja alkaisiko sitä sitten taas haluta enemmän?
Tai jos saisi sen ison omakotitalon ja pihan omenapuineen, alkaisiko silloin stressata kun pihaa tarvitsee kokoaika laittaa eikä 200 neliötäkään siivota tunnissa. Siitä 200m2 asunnosta tulee helposti varasto täynnä harrastusvälineitä, vaatteita ja keittiövälineitä joita ei ikinä ehdi käyttää ja sehän sitten taas aiheuttaisi oman OlisKiva-kierteen. OlisKiva-arjen voi saavuttaa usealla tavalla eikä kaikkeen tarvita niin paljoa rahaa tai tavaraa. Jos ei ole kouluikäisiä lapsia, voi matkustaa pahimman sesongin ulkopuolella. Jos asunnosta raivaa niitä tavaroita joita ei ikinä ehdi käyttää (ja jotka voi vuokrata tai lainata sille vuoden ainoalle käyttökerralle), pienemmästä asunnosta tulee tilavamman näköinen ja siivottavakin vähenee. Ja tekeekö ne kahvit Tallinnan keskustassa oikeasti onnellisemmaksi, kuin kahvit oman kaupungin idyllisessä merenrantakahvilassa?
Mahtavaa pohdintaa Jenni, kiitos siitä sinulle! Huomaa, että olet todellakin näitä juttuja funtsinut. ”Tekisikö ne OlisKiva-asiat loppupeleissä onnelliseksi? Sehän muuttuisi arjeksi, omaksi tavalliseksi elämäksi” – minusta tuo kohta osui juuri naulan kantaan. Aina se jokin saavuttamaton voi tässä kohtaa tuntua paremmalta, mutta sitten kun sen saa, on se taas ”tavallista”. Toki tavoitteita ja unelmia saa ja pitää olla, mutta se onkin täysin eri asia kuin sit ku ja olispa kiva -asiat. Tai tavallaan harhainen elämä siinä uskossa, että jotain suurta puuttuu. Voi puuttuakin, mutta se matka on tärkein, ei määränpää. :) Ihanaa kevättä sinulle ja jätä kommentti ihmeessä toistekin! /Hilla
Olen viime aikoina miettinyt paljon juuri samoja juttuja. Koin joskus nuorena juurikin tuota kaipuuta aina johonkin parempaa, suurempaa, ihanampaan, enkä osannut koskaan olla tyytyväinen omaan elämääni. Koin pohjatonta riittämättömyyttä. Onneksi eletyt vuodet (ja terapia) on opettanut ja nyt osaan nauttia omasta taviselämästä ja arjesta, ja myös elää hetkessä. Enää ei ole tarvetta jatkuvasti kahdehtia muita. Juuri tämän vuoksi tykkään myös lukea sinun blogiasi. Blogista ja instasta näkee, että arvostat ”normaalia” perusarkea. Se on virkistävää nykyään :) Ja vaikutat todella onnelliselta! Kaikkea hyvää teidän perheen kevääseen!
Ihana kommentti LK, kiitos siitä. Hienoa, että olet pohtinut näitä juttuja ja se on saanut sinussa aikaan muutosta. Olen vahvasti sitä mieltä, että oman arkisen menonsa arvostaminen ja siinä kultareunojen näkeminen vie pitkälle, sitten ne hienot hetket tuntuvat entistä paremmille. :) Kiva kun olet siellä ja jaoit ajatuksesi. Mukavaa kevään jatkoa! /Hilla