Olen kirjoittanut aiemmista synnytyksistä blogiin synnytyskertomukset ja saanut vuosien aikana kuulla monien saaneen niistä vertaistukea ja kurkistuksen synnytysmaailmaan esimerkiksi ensimmäistä kertaa synnytykseen valmistautuessa. Siksi päätin, että kirjoitan blogiin tästä kolmannestakin synnytyksestä synnytyskertomuksen sekä ajatukset talteen. Samalla tämä on päiväkirjamerkintä, jonka voi itsekin myöhemmin lukea, jos haluan palata muistoihin ja synnytystapahtumiin.

Ensimmäisen lapsen synnytyskertomus.

Toisen lapsen synnytyskertomus.

Kolmannen lapsemme synnytyskertomus on melko tiivis, koska kaikki tapahtui vauhdilla kun synnytys käynnistyi. Siitäkin huolimatta synnytyksestä jäi kerrottavaa, hauskoja yksityiskohtia sekä myös niitä synnytystä ennakoivia asioita muutama päivä ennen synnytystä. Näin jälkeenpäin on helpompi nähdä, että asioita kyllä tapahtui ja keho valmistautui synnytykseen.

Kaksi aiempaa synnytystäni ovat käynnistetty ballongilla yliaikaiskontrollin yhteydessä. Siksi olin valmistautunut henkisesti, että tämä kolmaskin synnytys menisi pitkäksi ja siitä syystä olin merkannut yliaikaiskontrollin ajan kalenteriin punaisella ympyrällä. En liikaa innostunut synnytystä enteilevistä merkeistä, sillä tavalla hieman ”suojelin” itseäni, että ”älähän nyt innostu liikaa tai etsi merkkejä lähestyvästä synnytyksestä”. Koska siitäkin on kokemusta, että niitä merkkejä on odottanut ja lopulta niitä ei koskaan tullut.

Tämä kolmas synnytys käynnistyi kuitenkin spontaanisti ja olen siitä todella iloinen. Synnytys oli kaikista kokemistani helpoin ja tuntuu hyvältä, että sain kokea yhden itsestään käyntiin lähteneen synnytyksen. Se oli kokemuksena hieman erilainen. Ehkä eniten mieltä lämmittää ajatus, että minunkin keho osasi tämän homman ja sai tällä kertaa hoitaa sen omalla tavallaan alusta loppuun. Ilman käynnistysapuja tai liikkeelle laittoa.

Synnytystä ennakoivia merkkejä

Lasketun ajan jälkeen, noin viikko ennen synnytystä, aloin huomata kehon valmistautuvan tulevaan synnytykseen. Yksi selkeä merkki oli suolen aktiivinen toiminta. Kävin vessassa useamman kerran päivässä ja suolisto selvästi tyhjeni normaalia vauhdikkaammin, vatsa valmistautui tekemään tilaa. Samalla huomasin viikon kuluessa vauvan laskeutuvan lantiossa ja paineen tunne lisääntyi. 

Noin kolme päivää ennen synnytystä alkoivat kipeät supistukset. Ei kovin kipeät, mutta sellaiset supistukset, jotka kyllä huomasin ja tunnistin supistuksiksi. Supistukset tuntuivat vain alavatsalla, ei selän puolella tai missään muualla. Muutamat kipeimmät supistukset herättivät yöaikaan, ja sekin oli ihan uusi asia minulle. Kipeitä supistuksia tuli silloin ja tällöin, harvakseltaan lasketun ajan jälkeen. Ne ei kuitenkaan häirinneet sen suuremmin ja esimerkiksi tyttöjen kanssa touhuilin ihan normaalisti, kun olivat sillä viikolla nuhan takia kotona.

En silti innostunut supistuksista liikaa, vaan edelleen ajattelin, että käynnistykseen näiden kanssa on kärvisteltävä ja kestettävä vielä vajaan viikon verran. Ihan selvästi olen ollut ”pessimisti ei pety” mentaliteetilla kyllästetty. :D

Noiden kolmen päivän aikana aloin olla väsyneempi, vaikka touhottelinkin kaikkea, kuten laitoin kaikki daaliamukulat esikasvamaan. Olin sellainen väsyneen ja virkeän sekoitus, tosi kummallinen olotila. Samalla mieli muuttui herkemmäksi. Kun valvoo yöaikaan yksin syöden keittiössä mandariineja ja tulee kipeä supistus silloin ja toinen tällöin, tuntuu odottavan aika melko pitkältä…

Asiaan vaikutti varmasti sekin, että olo kävi päivä päivältä fyysisesti tukalamallaksi, paine lantiossa kasvoi vauvan laskeutuessa ja vatsa oli jo kookas, kun sisällä oli neljän kilon jötkäle. Uni on niin tärkeä asia ja kun se viimeisellä viikolla alkoi mennä kehnommaksi, niin totta kai se vaikutti myös mielialaan. Kehon lämpötila ehkä hieman nousi ja nukuin ennen synnytystä pari yötä ilman peittoa, koska oli niin kuuma. Kaikenlaisia merkkejä oli ilmassa näin jälkeenpäin ajatellen.

Synnytyksen käynnistyminen ja syntymäpäivä

Perjantaina 41+0 päivänä heräsin uuteen päivään ja aamupäivä meni kuten tavallista lasten kanssa perjantain kotipäivää viettäen. Yöllä oli kuitenkin ollut useampi supistus, joten varmistin vanhemmiltani tekstarilla, että ovathan he illalla ja viikonloppuna kotona, valmiina tulemaan hoitamaan tyttöjä, jos tarve tulee. Olivat he.

Iltapäivällä kipeitä supistuksia alkoi tulla enemmän, mutta edelleenkin ne olivat epäsäännöllisiä ja tulivat verrattain harvakseltaan. Olin kyllä iltapäivästä jo niin TGIF-fiiliksissä (Thank God It’s Friday) ja odotin Danielin työpäivän loppuvan ja viikonlopun alkavan.  Siinä kohtaa alkoi huumori loppua, kun Vampuliini tiputti ison hamahelmirasian lattialle ja siivosin niitä samalla supistaen.

Klo 16:30 Daniel lopetti työpäivänsä ja lähti tyttöjen kanssa ruokakauppaan ostamaan viikonloppuruokia. Menin sohvalle makoilemaan ja huokaisin syvään. Pötköttelin siinä ja oma olo helpotti, kun sain hetken vain olla yksin. Makoilin sohvalla siihen asti, että Daniel oli saanut perjantaipitsan valmiiksi ja kello oli siinä vaiheessa jo noin 18:30. 

Siirryin ruokapöytään, mutta ruoka ei yhtään maistunut. Jotenkin ihmettelin, kun en yht’äkkiä kyennyt keskittymään oikein mihinkään, edes herkulliseen pitsaan. Alapäässä painoi ihmeellisen paljon ja supistuksia alkoi tulla säännöllisesti ja tiheämmin. Väkisin silti söin pitsaa samalla. :D

Hetken päästä soitin vanhemmilleni, että voisivat tulla meille, jos tilanne tästä kehkeytyy. Ja hyvä että soitin, vanhempani lähtivät ajamaan ja sen vartin aikana tilanne kehittyi. Sinkoilin eteisessä sairaalakassin valmiiksi, soitin sairaalaan, että voisimme tulla näytille (koska jotenkin tuntuu siltä vaikka vain hetken ollut säännöllisiä supistuksia) ja koitin saada Danielin ymmärtämään, että kohta pitää mennä. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että itsekin ajattelin olevani ihan liian hätäinen.

Teimme vanhempieni kanssa ovella läpsystä vaihdon. Istuin eteisen penkillä odottamassa puoli kankulla, koska en enää pystynyt istua koko pepulla. Äitini jälkeenpäin sanoi, että neljä lasta synnyttäneenä hän oli miettinyt siinä vaiheessa, että ehdimmeköhän sairaalaan asti. :D Pystyin liikkua enää vain supistuksen välissä. Odotin supistuksen loppuvan ja kun se loppui, laitoin kaiken peliin ja kipitin autoon, koska halusin ehtiä autoon supistuksen välissä. Sitten odottelin etupenkillä Danielia, joka yritti kerätä sisällä tavaroitaan kasaan. 

Matka sairaalaan kesti 13 minuuttia, Daniel ajoi reippaasti rajoitusten mukaan ja liikennevaloissa oli sopivasti vihreä aalto koko matkan. Emme puhuneet matkalla mitään, minä otin vastaan tiheneviä supistuksia ja ajattelin, että en varmaan pysty enää kävellä autosta sairaalaan sisälle. Ajoimme sairaalan sisäänkäynnin eteen. Odotin taas supistuksen loppuvan ja kun supistus loppui, kiiruhdin sairaalan ovista puolijuoksua sisään ja istuin ensimmäiselle penkille joka vastaan tuli.

Odotin penkillä Daniel vievän auton parkkiin ja koitin olla odotusaulassa rauhassa ja hiljaa, etten liikaa näyttäisi ja kuulostaisi siltä, että olin synnyttämään tulossa.(haha) Etsin katseella pyörätuolin ja supistuksen välissä kiiruhdin vauhdilla istumaan pyörätuoliin, koska tiesin synnytysosastolle olevan liin pitkä matka kävellä. Tässä vaiheessa säännöllisiä supistuksia oli tullut noin tunnin verran.

Synnytys sairaalassa

Daniel sai auton parkkiin ja tuli perässäni sisään. Hän ei varmaan ihan ymmärtänyt tuntemuksiani, koska en ollut puhunut paljoakaan automatkalla. Daniel nimittäin sanoi, että ei voida ottaa kyseistä pyörätuolia, koska siinä lukee Akuutti24. ”Se pyörätuoli on kipeämmille potilaille.” Mietin vain mielessäni, että kuinka kipeä tässä oikein pitää olla, mutta en alkanut riidellä siinä odotusaulassa. :D

Ei muuta kuin kävellen eteenpäin ja kun katseeni kohtasi seuraavan pyörätuolin, niin juoksin sinne ja sanoin Danielille painokkaan vihaisesti, että nyt työnnät minua, enempää en pysty kävellä. Siinä vaiheessa Danielkin varmaan uskoi, että vauva on oikeasti syntymässä ihan kohta. Muutama pitkä suora käytäviä, hissimatka ja sitten soitimme synnytysosaston ovikelloa. Kätilö tuli vastaan ja sanoi meidät nähdessään: ”Taidetaan mennä suoraan synnytyssaliin.” Vastasin, että ”mieluiten joo”.

Kätilö pyysi minua riisumaan vaatteeni, antoi sairaalamekon ja sitten nousin tutkittavaksi sängylle. Samalla aloin tuntea ponnistusten tulevan. Kätilö totesi, että olin täydet 10 cm auki ja sieltä on nyt vauva tulossa maailmaan. Olo oli epäuskoinen, mutta samalla tosi helpottunut, että näinkö nopeasti kaikki tapahtuu. ”Okei, sitten hoidetaan vauva maailmaan, kyllä mä vielä tämän kestän.” -ajattelin.

Kokenut kätilö toimi ripeästi, etsi vauvan sydänäänet, puhkaisi kalvot ja lapsivedet pääsi tyhjenemään ”kulhoon”, jonka hän oli laittanut peppuni alle. Lapsivesi oli puhdasta ja kirkasta ja kätilö kertoi vauvalla olevan kaikki hyvin. Se rauhoitti eniten minua ja pieni hätä vaihtui rauhaan.

Seuraavaksi kehoni alkoi ponnistaa ja samalla suoli tyhjeni. Siitä tiesin, että vauva tulee seuraavaksi kakan jälkeen. Kätilö antoi ilokaasun, jota aloin hengittää supistuksen alkaessa. Kätilö neuvoi ponnistamaan rauhallisesti, mutta pitkään. Se oli hyvä neuvo. Muistin kyllä aika nopeasti, miten homma toimii. Kätilö kutsui saliin myös kaksi muuta kätilöä, kaksi heistä avusti synnytystä ja yksi kirjasi tietokoneella. Daniel antoi ilokaasumaskia vieressä ja katseli tapahtumia.

Kaksi ponnistusta toi pään ihan lähelle ja kolmannella ponnistuksella pää syntyi. Pään syntyminen teki kipeää, mutta ilokaasu auttoi viemään pahimman terän pois ja tiesin kivun helpottavan, kun vain uskallan ponnistaa niin paljon, että pää syntyy. Pään synnyttyä tuli hieman pidempi supistusväli, kuin tilauksesta. Kaikki odottelimme siinä hetkessä rauhassa, otin hörpyn vesipullosta. Sitten kätilö katsoi minua ja sanoi kannustavasti: ”seuraavalla pitkällä ponnistuksella vauva syntyy”. Taisin voihkia, että apua apua, voiko se oikeasti jo syntyä ja kätilö vahvisti, että kyllä voi.

Ja sitten mentiin taas. Supistus alkoi ja tunsin miten kätilö auttoi vauvan hartiat ulos ja sen jälkeen loppu kropasta vain valahti perässä. Ponnistusvaiheen kesto oli 7 minuuttia ja sitten meidän rakas pieni poikamme oli maailmassa. <3

Olo oli niin helpottunut, onnellinen, rakastunut, voimaantunut, iloinen, häkeltynyt, epäuskoinen… Tämä kolmas synnytys oli kaikista helpoin, vaikka se oli kaikista nopein ja vauva oli isokokoisin, 3970 grammaa ja 53 cm. Daniel otti vauvasta valokuvan ja sitten kätilö nosti vauvan rinnalleni. 

Mikään ei tunnu ihmeellisemmältä kuin omasta vatsasta juuri syntynyt, lapsivedeltä tuoksuva vauva, joka nostetaan rinnalle ensimmäistä kertaa. Katsoin häntä ja ajattelin, että omalta ja tutulta näyttää. Siinä hän on, meidän pieni rakas.

Synnytyksen jälkeen meni reilu vartti, jonka jälkeen perästä tuli 500 gramman painoinen istukka. Kätilö kertoi, että alapäähän oli tullut pari pientä vekkiä, joihin hän mieluusti ompelisi paikallispuudutuksella pari tikkiä. Vauva makoili rinnalla ja kätilö ompeli parit tikit, samalla tuli jälkisupistuksia, mutta nuo asiat eivät enää tuntuneet missään siinä vaiheessa, kun vauva on rinnalla. Kaikki oli siinä vaiheessa voiton puolella.

Vauva alkoi aika pian hamuta rintaa, mikä on yksi maailman ihme sekin. Miten niin pieni, juuri syntynyt vauva voi tietää, mitä rinnalla tehdä. Hän alkoi imeä ja katselimme toisiamme. Saimme olla siinä hetkessä kaikessa rauhassa kolmistaan ja se oli ihanaa.

Mittausten, punnitusten ja pienten pesujen jälkeen meille kerrottiin, että pääsemme siirtymään melko pian osastolle, koska kaikki synnytyssalit olivat täynnä ja uusia synnyttäjiä oli tulossa. Hetken päästä meitä tultiin pyörätuolilla hakemaan, siirryimme osastolle perhehuoneeseen, jota olimme toivoneet.

Ensimmäisen yön Daniel oli sairaalassa kanssamme, toiseksi yöksi hän lähti tyttöjen luokse kotiin nukkumaan. Tulimme sairaalaan perjantai-iltana ja kotiin pääsimme sunnuntaina lastenlääkärin tarkastuksen ja verikokeen jälkeen. 

Tälläkään kertaa kukaan ei ehtinyt lukea synnytystoivelistaani, mutta siitä huolimatta toiveeni toteutuivat: sain hyvän synnytyskokemuksen. Kolme kertaa olen toiveeni ylös kirjannut ja hyvä niin, se on osa synnytykseen valmistautumista. Mutta joskus asiat menevät vauhdikkaammin ja silloin toimitaan tilanteiden mukaan. Synnytys oli kokemuksena positiivinen ja siitä jäi todella hyvät muistot. Erityisen ihanaa oli sekin, että alusta loppuun pysyin menossa mukana ja tilanteet jäivät voimaannuttavina mieleen. <3

Lämmin kiitos kaikille Päijät-Hämeen keskussairaalassa meitä hoitaneille. Meitä hoidettiin kuunnellen, lempeästi ja sain kokea olevamme turvallisissa käsissä.

-Hilla

Instagramissa @hillasblog